TC-peelo

Sain puhelimitse (tämä jos mikä on sairasta) tietää, että TC on jälleen kerran paitsi miehenetsintäkiimassa, myöskin ottanut minut aiheeksi omassa blogissaan. Olen melko aseeton suhteessa täysin paranoidiin blogi-peeloon, joka kuvittelee kommenttiosastonsa sisällön olevan täysin minun kynästäni.

Se ei ole. Minulla ei ole motiivia, mielenkiintoa ja ennen kaikkea aikaa mölistä jonkun toisen blogissa, hyvässä tai pahassa. Mikäli TC olisi mainostamansa "ihka aito nörttinarttu" hänen ei tarvitsisi epäillä minua kaikiksi niiksi hänen kommentoijikseen, vaan tietäisi sen varmaksi (etten ole). Tähän hän ei kuitenkaan pysty, joten paranoialle jää juuri sopivasti tilaa. Valitettavasti en aio häntä kuitenkaan tässä asiassa opastaa jättämällä jälkeeni sellaisia IP-tietoja, joista minut voisi varmasti tunnistaa. En ole niin tyhmä, eikä hän ärsytä minua siinä määrin että kokisin sen tarpeelliseksi. Minua koskettavat rivit näyttivät seuraavalta:

Yksikin kommentti haista-paska-vinkuintiaanilta vielä, niin modeksi vaan. Jos kommenttimoderointi vituttaa, käykää inisemässä Bq:lle ettei sen tarvitse täällä vikistä huomiota. Toisinsanoen; antakaa sille mitä tulee hakemaan, miuu ärsyttää tollaset siipeilijät.
Mahtaa se vituttaa kun oman blogin lukija- ja kommentointimäärät ovat niin saatanan alhaiset, eikä ämmä osaa kun hehkuttaa että "sairauteni on rikkaus", kun ei muuta keksi, eikä osaa parantua. Vitun psykoottinen lääkenarkkari, menen kavereinesi ihan vapaasti huithelvettiin, minuu ei kiinnosta paskanvertaa katsella riehumistasi.

Tämä pieni sairausblogini ei ole blogistanian kanta-asukki, eikä huomion keräämistä varten, enkä ole tutkaillut sivustatistiikkaa enää kuukausiin. Elämäni on muuttunut radikaalisti rikkaammaksi ja sen verran vivahteikkaaksi etten ehdi tekemään sitä enkä paljon muutakaan verkkohengailua. Tämä on ikävä asia siksi, että nettiaddiktioni ei ole koskaan tuntunut rasitteelta vaan parhaalta mahdolliselta vapaa-ajan viihteeltä silloin kun elämä tuolla ulkopuolella ahdisti, pelotti ja oli täynnä mitä erilaisimpia pettymyksiä ja vastoinkäymisiä. Toisaalta useat nettiin liittyvät työnikin ovat jääneet tekemättä, joten siirtyminen ulkoilmaan ei missään nimessä ole ollut pelkästään hyväksi. Saan kuitenkin palkkani normaalista päivätyöstä, joten ehkei se tällä hetkellä ole kovin suuri menetys.

TC:n PMS-oireisen äkäilyä muistuttava kitinä siitä, miten olen psykoottinen lääkenarkkari johtunee siitä, ettei hän ole koskaan edes lukenut blogiani saatika että tietäisi mitä kaksisuuntainen mielialahäiriö tarkoittaa. Erotuksena hänen masennusoireistaan minun tilani kanssa synnytään, eikä se ole johdettavissa mihinkään elämän traumaattisiin stressikokemuksiin. Toisin kuin TC, minä hoidan sitä asianmukaisella lääkityksellä ja se on suoraan rinnastettavissa muihin elämänikäisiin sairauksiin kuten diabetekseen tai epilepsiaan. TC:n oma lääkevastarintahan on aiheuttanut hänelle itselleen tilanteen, jossa hän ei koskaan ota lääkkeitä, eikä siten myöskään parannu. Hänellä kun se optio on koko ajan olemassa, toisin kuin minulla. Viimeksi psykiatrin kanssa keskustellessani hän tokaisi suoraan, ettei suostuisi koskaan hoitamaan kaksisuuntaista potilastaan mikäli tämä ei suostuisi lääkehoitoon. Se on tilani hoidon kannalta ensisijainen hoitokeino, aina. Omasta näkökulmastani väkisin lääkkeistä kieltäytyvä, itsemurha-aikomuksillaan huomiota haluava wannabe -goottivalas ei ansaitse muuta kuin pari kunnon litsaria molemmille poskille. Yhdistettynä toisten ihmisten törkeään hyväksikäyttöön TC on paraatiesimerkki siitä miten voi itse pilata oman ja läheistensä elämän. Asia jonka TC on lukuisia kertoja itse myöntänyt tekevänsä, mutta samassa lauseessa kertoo miten hänessä ei ole mitään vikaa ja miten hän on suorastaan empatian ylipapitar, uhrautuvat ystävä, maailman paras ihminen. Käsittämättöntä on siis se, että vaikka korjaussarja tähän hänenkin mielestä paskaan elämään on olemassa, hän ei suostu sitä käyttämään.

Kutsun TC:tä peeloksi, sillä hän täyttää kaikki nettipeelon tuntomerkit, omassa blogissaan. Peeloilun lähteenä oma blogi on tietysti hieman epäjohdonmukainen, mutta kuten kaikki huomaavat, täysin toimiva media: TC saa peeloilukiksinsä siitä, että häntä kritisoidaan ja hän tietoisesti tai alitajuntaisesti syöttää lukijoilleen jatkuvasti sopivaa materiaalia olemalla epälooginen, narsistinen, ja valheellinen. En aio häntä silti haukkua takaisin psykopaatiksi, ainoastaan narsistinen persoonallisuushäiriö lienee jotakin mistä hän kärsii. Aiemmin mainitsemieni luonteen heikkouksien lisäksi.

Toivon että TC saisi muutettua elämänsä suuntaa niin että "päähänpotkimisten" sarjatuli muuttuisi onnistumisen kokemuksiksi, hyväksi itsetunnoksi ja ihmisyydeksi josta muut ja kantaja itse voivat olla ylpeitä. Tuo kehitys vaatii kuitenkin nöyryyttä ja sellaista mielen viisautta, jota ei kartuteta nettitappeluilla tai oman egon jatkuvalla alleviivaamisella. Oma roolini olkoon tuon vihaisen, katkeran ja ilkeän nuoren naisen elämässä se, että valistan jokaista omaa ystävääni häneen liittyvistä vaaroista toivoen ettei enää yksikään heistä joudu hänen vaikutuspiiriinsä. Tämä on ajankohtaista juuri nyt, kun TC on alkanut jälleen etsiä uutta miestä itselleen: blogeista ja varmasti kohta myös chateista ja irkistä.

Hyviä ja huonoja uutisia

Tänään kognitiivisessa ryhmäpsykoterapiassa kerrottiin, että syömäni lääkkeet aiheuttavat sikiömutaatioita ja epämuodostumia. Hyvä uutinen on se, että mikäli oireetonta elämää kestää 1/2 - vuosi, voi vähentää lääkitystään vaikkapa 30 prosentilla.

Hieno päivä, aurinko paistaa enkä ole tekemässä lapsia vielä vähään aikaan. Paikalta löytyi myös taas kohtalotovereita, jotka miettivät ihan samoja asioita kuin minäkin: mitä sitten kun asiat alkavat olla kohdallaan.

No miten se nyt menikään

Bipolaarisuuden voittaminen vaatii taitoa ja tietoa. Pipopäät eivät ole trauman, stressin tai muun psyykeeseen ulkoapäin vaikuttavien tekijöiden tulosta. Haavoittuvuusmallissa nämä ovat tietysti mukana, ja ne ennemmin tai myöhemmin laukaisevat pipopään mania-, tai laskuvaiheet. Mutta ne eivät ole syy.

Syy on aivoissa, syy on mantelitumakkeessa, joka on kasvanut pipopäillä vähäsen kieroon (aika raskaasti yksinkertaistettuna).

Ronjan postaus oli syy tähän miksi kirjoitan, tällä hetkellä rinnastan oloni jonkinlaiseksi uskoontuloksi: tahtoisin vyöryttää kaiken saamani tiedon ja hallintaohjeet kaikille niille vuoristoratansa vankeina räpisteleville pipoille, jotka ovat hukassa. Alkoholin, rahaongelmien, ihmissuhdekriisiensä ja itsetuntonsa/itsevoimansa kanssa. Siihen olotilaan on kuitekin ratkaisu: asiantunteva hoito, keskusteluapu ja tieto jota on saatavissa netitse, mutta jonka parhaiten voi omaksua vaikkapa sitten kunnallisen terveydenhuollon piiriin kuuluvien kurssitusten avulla. Niitä tulee kuitenkin hieman etsiä ja vaatia, varmaa on se, että niitä ihan joka puolella järjestetään. Useita kymmeniä jopa, vuodessa.

Ja ne lääkkeet... niin. Itse odotan vielä aikaa, jolloin pystyisin olemaan täysin lääkkeetön, nappailemaan jotakin vain silloin kun tunnistan itsestäni ne ylä-, tai alamäkien oireet. Sillä sen minä osaan, vielä vähän haparoiden mutta kumminkin. Oikea tieto (lukuisat keskustelut psykiatrien, psykologien ja terapiahenkilökunnan kanssa) on tehnyt minusta oman tautini ammattilaisen, mutta lääkkeet oikovat päässäni sen mikä on kierossa. Lääkkeet eivät ole tehneet minusta kuolaavaa debiiliä, jolta lähtee tukka päästä ja silmien kirkkaus ja terävä äly on muisto vain. Ne ihan oikeasti toimivat niinkuin pitää ja valinnanvaraakin riittää, jos yksi ei sovi, valitaan toinen.

Psykiatrini lempilause on: "valtakunnan poliittisesta kärjestäkin löytyy bipolaareja", jotka ovat 200 % työkykyisiä lääkkeillä tai ilman, heitä riittää useampaakin erilaista tapausta. Ja sitten ne taiteilijat, muusikot, kirjailijat, runoilijat .. voivoi. :) Pipous on ehdottomasti rikkaus, mutta se täytyy ensin taltuttaa jokaisen itse, omalla tyylillään mutta oikean ja asianmukaisen tiedon ja hoidon kanssa.

Bipolaarisuuden hoito on myös tutkimusmatka itseen ja omaan historiaan, joka yhtäkkiä lakkaa olemasta vyyhti epäonnistumisia, kohtuutonta hurmiota, holtitonta seksiä, omituisia suhteita, epämääräistä taloudenpitoa ja amokjuoksuja ihmissuhteista toiseen kaikkia mahdollisia kohdalle tulevia satuttaen. Historiasta tulee yhtäkkiä järkevä kokonaisuus, irrationaalinen muuttuu ymmärrettäväksi ja sen jälkeen alkaa hyväksyminen: "minä olin tuollainen, epäonnistuja ja ylisuorittaja, aina vääriin aikoihin ja väärin tuloksin, oman vuoristoratani tahdissa, täysin kyvytön koskaan toimimaan itse sen paremmin kuin toimin".

Joten Ronja tai kuka tahansa tänne eksyvä pienesti pipopää tai sitä epäilevä: hakeutukaa tiedon ja hoidon äärelle, sillä pipon pipo kiristää joka päivä enemmän, eikä sitä pääse pakoon koskaan. Se tulee riisua, purkaa langaksi ja neuloa itse uudeksi, kevyemmäksi malliksi kantaa.

I'm done

Uskomatonta mutta totta, olen selättänyt bipolaariuteni. Lääkitys on kunnossa, mielialanvaihtelut ovat edelleen olemassa, mutta osaan jo ennustaa niiden tulon, keston ja vaikutukset. Raha-asiani ja elämäni stabiilius tulee vielä kärsimään aiempien kuukausien sekoiluista, mutta itse olen nyt itesevarmempi tautini edessä ja tiedän hoitavani jäljellä olevat vastoinkäymiset ennemin tai myöhemmin, mutta kuitenkin pois päiväjärjestyksestä.

Lääkitykseni on siis kohdallaan ja oikea, veriarvoni eivät ole heilahdelleet merkittävästi sen seurauksena, enkä tule joutumaan sairaalahoitoon ehkä koskaan. Vaikka tiedän ylä-, ja alamäkien jatkuvan elämäni loppuun asti, ikuisena vuoristoratana, joka ottaa vatsanpohjasta ja joskus itkettää, en näe sitä negatiivisena piirteenä itsessäni vaan ainoastaan vahvuutena.

Kahden maailman välissä minusta tulee myös kahden näkökulman ihminen, voin arvioida vapaasti kanssaihmisiä kummallakin silmäparillani, muodostaa maailmankuvani kahden navan ympärille. Tämän minä olen hyväksynyt osaksi itseäni, enkä koe enää olevani epänormaali. Räiskyvä, melankoliaan taipuvainen, mutta silti ainoastaan inhimillinen.

Ei onneton, itsetunnoton ja itsetuhoinen.

Tällä hetkellä tekisi mieli leipoa kakku ja avata shampanjapulloja. Niin monta ihmistä ympärilläni painii samojen mielenterveysongelmien kanssa vuosikausia saamatta varsinaisia parantumisen kokemuksia, mutta minä selviydyin 5 kuukauden sairausloman kanssa kuiville, ehkä lopullisesti. Koen olevani terve.

Ja onnellinen. :)

Ja ei, en ole tällä hetkellä maanisessa ylämäessä. x)

Välitila-analyysiä

Lääkitys loiventaa tällä hetkellä ehkä noin 1/3 manianjälkeisistä syöksylaskuista. Maniatkin ovat tietenkin laimentuneet, mutta onneksi vain sieltä ikävimmistä päistä: amok-juoksumaiset singahtelut ihmissuhteissa, yöelämässä ja raha-asioissa ovat vaihtuneet lempeään uuden luomiseen, fyysisesti positiiviseen ylävireeseen ja puhtaaseen ilomielisyyteen ilman tarvetta hankkia sille kaikelle yleisöä. Toivotan tietenkin yleisön edelleen tervetulleeksi ihailemaan itseäni ja vimmaista elämänjanoani, mutta en aktiivisesti hae ja etsi sitä itse. Ja se on hyvä asia se.

Välitiloissa muutos on se tuntuvin. Olen hieman hukassa olotilassa joka ei ole mitään, ei onnellisuutta eikä onnettomuutta. Kasselin Dokumentassa, neljän vuoden välein järjestettävässä suuressa nykytaiteen tapahtumassa, oli yhtenä vuonna teos, jossa kuvattiin uima-altaaseen hyppäävää miestä. Kyseessä oli siis videoinstallaatio, jonka juju oli nopeus: koko matka ponnahduslaudalta veteen kesti noin 30 minuuttia. Välitilani ovat samanlaisia, näen lähtöpisteen ja määränpään, mutta laskeutumiseni on niin hidasta, että tiedän ettei veden pinta tule minua satuttamaan. Ja niin hidasta, että tylsistyn, tai ehkä jopa turhaannun: miksi helvetissä täällä ei tapahdu mitään!

Noina hetkinä pelkään sitä mitä olen aina pelännyt; tasaaviksi kutsutut lääkkeet tasaavat myös persoonallisuuteni mitättömäksi ja tavanomaiseksi. Tyhjäksi.

Tuosta on hyvin lyhyt matka siihen, mistä uusin kommentoijani Mariakin puhuu postauksessaan. Ehkä minä en ole oikeasti sairas, vaan kohtaloni on hylätä kaikki lääkkeet, tulla tosi-itsekseni ja häilyä se tarkoitettu aika polttavan kiihkeyden ja hengityksen salpaavien itseinhon liemien välillä, kunnes minuuteni energia olisi yksinkertaisesti kulutettu loppuun. Uskon vakaasti, että tuona hetkenä myös kehoni fysiikka pettäisi kokonaan, eikä minun tarvitsisi siten itse päättää päiviäni.

The light that burns twice as bright burns half as long - and you have burned so very, very brightly, Roy.
- Blade Runner

Maniac

Yksi manian inhoimmista oireiluista on pakottava tarve soittaa ihmisille. Eksille, entisille työkavereille, sellaisille ihmisille joiden kanssa ei muuten tulisi puhuttua puhelimessa lainkaan. Toisaalta joukossa on monta sellaista, joihin kannattaakin olla yhteydessä ja jotka sen ansaitsevat. Liian usein ystävyyssuhteet jäävät maanikon jalkoihin kun tiedossa on mahdollisuus leikkiä ihan uusien tyyppien kanssa uusissa tilanteissa.

Ystäväni ansaitsisivat parempaa.

Muuten elämä on suhtkoht uomissaan, heräilen oikeisiin aikoihin ja teen päivittäin sen mitä on tehtävä. En kyllä mitään ylimääräistä mutta ainakin sen. Elän kuitenkin edelleen hieman eristyksissä, irti sellaisista ihmissuhteista ja keskusteluista jotka eivät ole hedelmällisiä. Eivät ole terveitä, eivät johda mihinkään, ovat täynnä kateutta, itsetehostusta, näyttämisen halua ja kilpailua.

Ei kiitos niille. Valitsen mielummin hieman lämpöä ja oikeaa välittämistä. Se on taas ihan eri asia saanko sitä mistään.

Kuka vei aikuisuuteni

Sairauteni keskellä olen huomannut, että minulta on viety joitakin olennaisia aikuisuuteen liittyviä piirteitä. Jos olisin todella sairas, se olisi konkreettisesti ehkä jotakin oikeistoimikelvottomaksi julistamista, mutta nyt puhun pienemmistä asioista. Vaikka olenkin iältäni jos en nuori.. niin ainakin nuorehko nainen, olen itsenäistynyt paitsi vanhemmistani, myös pitkistä parisuhteistani (miehistä ylipäätään) sen verran että luulin olevani aikuinen. Epäsovinnainen, leikillinen ja viattomalla tavalla hauskuudenhaluinen mutta kuitenkin: aikuinen nainen.

Tähän on kuitenkin tullut viime aikoina muutos. Kun itkin sisäänpäin, lähes hysteerisenä mutta täysin hiljaisia kyyneleitä vanhempieni auton takapenkillä noin viikko sitten, koin olevani todella avuton. Ja minuun suhtauduttiin sellaisena, yksilönä joka antaa maailman vaikuttaa itseensä ja itsetuntoonsa enemmän kuin mitä tällä elämänkokemuksella olisi syytä. Enemmän kuin mitä ennen. Toisaalta tukeutuminen vanhempiini on ollut sekin epätyypillistä, lähes hävettävää: kaipaan heitä, etsin tukea päivittäisiin asioihin kun en yhtäkkiä pysty pitämään joitakin normaalielämään liittyviä asioita täysin hallinnassani. Kysyn heiltä neuvoja enemmän kuin ennen, tukeudun heidän mielipiteisiinsä asioista joihin en nyt juuri jaksa perehtyä. Luotan heihin ja heidän arvostelukykyynsä jopa omaan sairauteeni liittyvissä asioissa. Olen regressoitunut, eikä se ole kovin viehättävää.

Jos terapeuttini jaksaisi kuunnella minua todella, kertoisin hänelle ehkä liian aikaisista paineista ottaa vastuu itsestä ja parista muustakin, primus motorin rooleista ystäväpiireissä ja jatkuvasta taistelusta isän kanssa jota ei sellaisenaan ole olemassakaan. Niissä taisteluissa kohtasi aina kaksi aikuista, vaikka minulla oli ikää hieman päälle 12 vuotta.

Mutta hän ei jaksa kuunnella. Ei kukaan jaksa. Enkä minä jaksa puhua.

Taas mennään

Maniani on kestänyt juuri tuon viisi, kuusi päivää minkä olen ollut päivittämättä tätä blogia. Tällä kertaa se oli hyvin varovainen, jotenkin kysyvä, mutta kuitenkin positiivinen ja täynnä sitä samaa alkuvoimaista energiaa mihin olen niin kovin addiktoitunut ja tottunut. Tänään on sitten se ensimmäinen laskupäivä, tänään on surkeaa, itkettää ja mietityttää elämän mielekkyys.

Terapeuttini pääsi todistamaan maniani kliimaksia ja muistutti Seroquel -annostuksen nostamisen olevan täysin omissa käsissäni ja ok:ta ihan koska vain näkisin tarpeelliseksi. Vaikka maniani läpi hän vaikutti niin kovin suloiselta ja mukavalta, kivalta tyypiltä, huomasin hänen olevan hieman huvittunut siitä, etten selkeästi enää hallinnut täysin itseäni. Hän on nähnyt minun vahvuuteni hänen ylitseen (tätä ei ymmärrä ehkä kuin toinen bipolaari) ja saattaa olla että hän näkee myös sen mitä ajattelen hänestä ja hänen ammattitaidostaan. Voi olla myös, että tiedotus pelaa talon sisällä: en voi tietää onko psykiatrini kertonut hänelle, että hän ei nauti täyttä luottamustani.

Ehkä kuvittelen omiani, ehkä terapeutillani ei ole mitään käsitystä sanomatta jääneistä ajatuksistani. Hän kuitenkin teki parhaansa käydessämme läpi check listin omaisesti tyypillisimpiä oireiluitani tähän vaiheeseen liittyen: ei ulos yöllä, ei missään nimessä punaviiniä, ei yhteydenottoja sellaisiin ystäviin tai tuttuihin joihin en olisi normaalitilassa yhteydessä. Ei ylenmääräistä siivoamista, ei shoppailua. Unta, lääkkeitä ja rutiineja suinpäin sinkoilun sijaan

Puhuin Miron kanssa puhelimessa muutama päivä sitten ja pyörin samaan aikaan ympyrää itseni ympäri toisen jalkani varassa, sukkasillani, olohuoneen lautaparketilla. Se oli kivaa, pyörrytti niin kuin lapsena. Nauroin, olin onnellinen. Puhelimen toisessa päässä oli hetken hiljaista ja sitten epävarmaa naureskelua ja puoliksi tosissaan sanottu tokaisu siitä, että pitäisi lopettaa. Ei ole tervettä. Ei ole oikein. Ei ole tervettä.

En minä tule tämän terveemmäksi koskaan. Niin kauan kun pystyn liikkumaan aion pyöriä silloin tällöin itseni ympäri kunnes pyörryttää liikaa. Jos haluan. Minä pidän siitä.

Voittajaolo

Nyt voin kai jo todeta selättäneeni lopullisesti Seroquelin sivuoireet. Olo on mainio; rauhallinen, tasainen ja tyytyväinen. Ainakin toistaiseksi, tietysti. Sain ensimmäisen kokemuksen siitä, miltä tuntuu joutua lääkärinsä narkkausepäilyjen kohteeksi: vilpitön pyyntö saada bentsodiatsepiimivahvistusta tuleviin muutaman viikon koitoksiin aiheutti valtavan moraalisaarnan ja valistusta siitä miten en saa koskaan tuudittautua ajatukseen, että bentsodiatsepiinivalmisteet kuuluisivat jokapäiväiseen elämääni.

Mietin miten lääkärini suhtautuisi jos tietäisi totuuden: lääkekaapissani on jo kahden avaamattoman paketin arvosta diapamia ja kasa poliklinikalta saatuja vahvempia bentsoja odottaa edelleen syöjäänsä.

Olen hamsteri, enkä pysty hillitsemään itseäni mitenkään. :|

Edellistä olen yrittänyt selittää itselleni kontrollintarpeella; kuten vaikkapa rahan tai minkä tahansa nautintoaineen suhteen, minulla täytyy olla sitä saavilla vuorokauden kaikkina aikoina viikosta toiseen. Asioiden olemassaolo käyttämättömänäkin rauhoittaa. Jos haluaisin, voisin. Toisaalta perhetaustoihini liittyvä varakkuusilluusio on tehnyt minusta sokean: käytänössä en itse voisi, vaan aina vanhempieni avulla. Elän siis itsepetoksessa, diapamit kaapissani, taskussani lainattua rahaa jota kuvittelen omakseni. Enkä silti osta mitään, enkä syö lääkkeitäni.

Voittajaoloni vaihtui juuri hämmennykseen. Mutta rauhalliseen, tasaiseen ja onnelliseen sellaiseen. :)

Harakka huttua keittää

Tuo oli ensimmäinen mitä tuli mieleen kun huomasin entisen (en ole hänen blogiaan lukenut enää moneen kuukauteen) blogi-inhokkini yrityksen mustamaalata minua.. muiden blogeissa. Ja juonenkäänteethän menevät suurinpiirtein näin:

Blogientiteeteillä Tristan ja Minh oli jotakin kärhämää liittyen mielenterveysongelmien hoitoon, kahdenvälisiin suhteisiin ja.. asioihin joista en sen enempää tiedä. Anonyymientiteetti Sammy kävi tokaisemassa omassa blogissani seuraavasti:

.... luin TC-postauksesi ja kävin miettimään, että mitä laki sanoo blogeissa toisen ihmisen sairastietojen julkistamisesta? Tristan kirjoitti blogiinsa Minhin terapeutin koko nimen ja ilmoittaa ylimielisesti että kirjoittaa omaan blogiinsa mitä huvittaa ja purkaa kaikki kaunansa Minhiin julkisesti ja kertoo oman versionsa totuutena asioista. Ollaan kaikki ihan typertyneitä ja järkyttyneitä jotka tiedetään Minh blogeissa. Saako noin edes tehdä? Ajattelin vaan, että jos satut tietämään? Jos ei siihen puutu tai tee mitään niin kaikki voisi julkaista toistensa terveystietoja ja nimiä ja yksityisasioita täällä jos tulee riitaa.

Minussa asuva pieni julkisoikeusfriikki halusi tietenkin selvittää mitä laki sanoo ko. kaltaisesta tapauksesta (tässä vaiheessa ajattelin tilannetta ainoastaan niin, että joku tosiaan olisi käynyt terapiassa ja yhtäkkiä saanut jostakin toisesta blogista lukea, että joku ulkopuolinen tietää hänen terapeuttinsa nimen ja ehkä muitakin yksityiskohtia liittyen hänen oirehdintaansa = todelliset tapahtumat ovat paljastuneet jälkikäteen joksikin ihan muuksi, enkä ole niistä erityisen kiinnostunut). Niinpä tein alempaa luettavissa olevan postauksen unohtaen täysin alkuperäisen anonyymiSammyn ja keskittyen ainoastaan kuvittelemaani tilanteeseen joka ei liittynyt enää keneenkään ja oli siis irrotettu täysin alunperinkin hatarasta kontekstistaan.

Tämän jälkeen hutunkeittäjä Tearcandy kävi henkilöiden Tristan ja Minh blogeissa kommentoimassa seuraavasti:

Minhille: "Olen taas vähän ihmeissäni tristanin ja sinun ruotimisesta muissa blogeissa. En ymmärrä tilannetta. Mutta täytyy taas sanoa, että on se mukavaa kun asiasta mitään tietämättömät päättävät mölytä aiheesta.. Kuten bq ainakin."

ja

Tristanille: "Minä en ole täysipäinen ihminen. Ja luen satunnaisesti minhiä, ja luen satunnaisesti sinua. Mutta kun luin sitten sitä becquerellia, niin siellä annettiin kuva, että sinä olet ollut kohtuuttoman julma. Kun sitten luin blogiasi tarkemmin, ymmärsin, mihin viitataan, ja olen sitä mieltä että ihmiset ovat taas vetäneet naamansa norsunvitulle syyttä suotta.
Minä sain anonyymihyökkäyksen jokin aika sitten myöskin niskaani. Ja nyt kun se bq ruotii julkisesti sinua blogissaan, saat vissiin sinäkin kohta entistä pahemman."

Jokainenhan voi itse päätellä mitä tässä oikein Yritetään. =) Pienellä tekstin hiomisella se olisi saattanut jopa onnistua, kuitenkin TC:n sortuminen suoranaiseen valehteluun "niin siellä annettiin kuva, että sinä olet ollut kohtuuttoman julma" vesitti tuon yrityksen. TC:n sisälukutaitokin kaipaa parannusta, sillä olenhan tuohon alkuperäiseen postaukseen lisännyt lauseen siitä, miten en edelleenkään tiedä tuosta todellisesta tappelusta/tapauksesta mitään. Jos olisin yhtä paranoidi kuin TC, väittäisin alkuperäistä Sammya häneksi. Mutta en ole, en nyt enkä jatkossa ja Sammy saa olla ihan mitä tahansa ikinä onkin.

Hyvästä yrityksestä 5 pistettä, kokonaisarvosanaksi annan tästä hutunkeitosta silti vain ykkösen ja senkin säälistä.

*vilkuttaa TC:lle*

Terveysyksityisyydestä

Kommenteistani sukeutui kokonainen postaus kun en jaksanut operoida noin pienessä tekstikentässä...

Henkilötietolakikin määrittelee terveystiedot samaan kategoriaan poliittisen vakaumuksen ja etnisen taustan kanssa, siis erityisen arkaluonteisiksi tiedoiksi joita ei saa viranomaisrekistereihinkään kirjata ilman erityisen painavaa syytä. Blogia ei voi silti luokitella missään nimessä henkilörekisteriksi, vaikka ihmiset esiintyvätkin omilla nimillään. Tuomiovallan asennetta voi kuitenkin uumoilla tuon lain perusteella silloin kun loukataan yksityisyyden suojaa terveystietojen osalta.

Rikoslaki määrittelee asian näin:

Yksityiselämää loukkaava tiedon levittäminen

Joka oikeudettomasti

1) joukkotiedotusvälinettä käyttämällä tai

2) muuten toimittamalla lukuisten ihmisten saataville

esittää toisen yksityiselämästä tiedon, vihjauksen tai kuvan siten, että teko on omiaan aiheuttamaan vahinkoa tai kärsimystä loukatulle taikka häneen kohdistuvaa halveksuntaa, on tuomittava yksityiselämää loukkaavasta tiedon levittämisestä sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi.

Yksityiselämää loukkaavana tiedon levittämisenä ei pidetä sellaisen yksityiselämää koskevan tiedon, vihjauksen tai kuvan esittämistä politiikassa, elinkeinoelämässä tai julkisessa virassa tai tehtävässä taikka näihin rinnastettavassa tehtävässä toimivasta, joka voi vaikuttaa tämän toiminnan arviointiin mainitussa tehtävässä, jos esittäminen on tarpeen yhteiskunnallisesti merkittävän asian käsittelemiseksi.

On kai lainsäätäjällekin vielä vähän epäselvää (oikeuskäytäntöä ei ole syntynyt tarpeeksi) missä määrin blogi toimii välineenä jolla jotakin "toimitetaan lukuisten ihmisten saataville". Tuota ed. mainittua pykälää ei kuitenkaan tule sotkea siihen paljon puhuttuun riskoslain ysiin: kunnianloukkauspykälään jossa on aina kyse siitä, että esitetään väärää tietoa tai halvennetaan syystä tai syyttä jotakin toista henkilöä. Sammyn mainitsemassa tapauksessa (josta en oikeasti kyllä mitään tiedä, enkä ole ko. henkilöiden blogeissa koskaan vieraillut), kyse lienee ainoastaan tuosta ensimmäisestä ja siksi siihen tulisi tutkintaviranomaistenkin suhtautua vakavasti: poliisiviranomaisten suhtautuminen kaikkiin netistä vedettyihin kunnianloukkausjupakoihin on jo pelkästään resurssien riittämättömyyden vuoksi todella nihkeää ja suurin osa heille tulleista tutkintapyynnöistä voisi oikeastikin vetää vessanpöntöstä alas saman tien.

Herää tietysti myös kysymys siitä, mistä tuon ko. terapeutin nimi on alunperin saatu tietoon? Mikäli se on levinnyt terveysviranomaisilta tai yksittäiseltä työntekijältä (Laki kunnallisesta viranhaltijasta) joka on sortunut virkavirheeseen on tehtävä hallintolain mukainen hallintokantelu. Kaikki terveysalalla toimivat henkilöt eivät kuitenkaan ole virkasuhteessa valtioon tai kuntaan, jolloin sovellettavaksi tulee Laki terveydenhuollon ammattihenkilöistä, jonka pykälä 16 velvoittaa salassapitoon sen mukaan, mitä Laissa potilaan asemasta ja oikeuksista on säädetty. Ja siellähän lukee (pykälä 13):

Potilasasiakirjoihin sisältyvät tiedot ovat salassapidettäviä.

Terveydenhuollon ammattihenkilö tai muu terveydenhuollon toimintayksikössä työskentelevä taikka sen tehtäviä suorittava henkilö ei saa ilman potilaan kirjallista suostumusta antaa sivulliselle potilasasiakirjoihin sisältyviä tietoja.... jne

Ja tuota vastaan rikkoneet voidaan tuomita Rikoslain 38 pykälän mukaan:

Joka laissa tai asetuksessa säädetyn taikka viranomaisen lain nojalla erikseen määräämän salassapitovelvollisuuden vastaisesti

1) paljastaa salassa pidettävän seikan, josta hän on asemassaan, toimessaan tai tehtävää suorittaessaan saanut tiedon, taikka

2) käyttää tällaista salaisuutta omaksi tai toisen hyödyksi,

on tuomittava, jollei teko ole rangaistava 40 luvun 5 §:n mukaan, salassapitorikoksesta sakkoon tai vankeuteen enintään yhdeksi vuodeksi.

Laki yksityisestä terveydenhuollosta tulee sovellettavaksi silloin jos ei olla käytetty kunnallisia terveyspalveluja, rangaistus on sama mitä kunnallisen puolen työntekijöistä on edellä sanottu, mikäli vaitiolovelvollisuutta rikotaan.

Mikäli tuo tieto on alunperin blogissa itse annettua tietoa, ei mitään rikosta ole tietenkään koskaan tapahtunutkaan.

Hah!

Ei pyörrytä yhtään niin paljon kuin eilen! =) Julistan siis melkoisen kasan sivuvaikutuksia menneiksi jonnekin, enkä edes sopertanut omituisesti! Toisaalta lääketoleranssini on ollut aina melko hyvä, lieneekö paksuudestani johtuvaa; isompi ihminen = tarvitaan norsun annos tainnuttamaan minut lopullisesti.

Ollapa norsu! Tai no, kaipa olen jo. Trööt. =)

Valoa

Nukuin yllättävän hyvin viimeyön, ehkäpä Seroquelin inhavaikutukset alkavat tasaantumaan. En ole myöskään vähään aikaan pudotellut esineitä, enkä kävellyt kaikkia mahdollisia esteitä päin huomaamatta itse juuri mitään. Pahin taisi olla kipuviive, jonka tosin bongasin jo viime viikolla: kun kolautin jalkani tuoliin, sen aiheuttama kipu valtasi minut aivan liian monta sekuntia tapahtuneen jälkeen.

Kohta loppuu sairasloma ja pitäisi olla jälleen terveiden kirjoissa. :) Noinkohan onnistuu tai ainakaan siltä tuntuu. Ja vielä on ratkaisematta sekin, haluanko joutua päiväosastolle vai en. Olisikohan kellään lukijoistani siitä kokemusta?

En usko että kokisin kamalan positiiviseksi jonkinlaisen leiki-liimaa-laula -kerhon tai toisaalta jumituspuljun, jossa ainoa seura olisi toiset yhtä jumissa olevat. Mutta aika näyttää mitä tapahtuu, tänään tuntuu niin hyvältä etten varmasti lähde mihinkään. :)

Me and my..

... pienet pillerini. Tappelen Seroquelin kanssa, joka aiheuttaa pyörtyilyä ja ikäviä kuolemantuntemuksia iltaisin juuri silloin kun pitäisi olla vaipumassa suloiseen ja rentouttavaan uneen. Minut on kerran nukutettu leikkausta varten keinotekoisesti ja ilman kikatuttavia rauhoittavia se olisi tuntunut ikävältä: päällekäyvä humahdus, ehdottoman epäluonnollinen tajuttomuus. Seroquel aiheuttaa samaa tunnetta, voin vain toivoa että olisi nopeasti ohi, mikäli kuuluu ainoastaan aloitusjakson ominaispiirteisiin.

Katili kuvaili Seroquelin aiheuttaneen tilanteen, jossa puhe kuulosti humalaiselta. Itse en ole vielä ainakaan törmännyt samaan. Äh. Ja Pah.

Ärsyttää, lääkkeet. Nukkumaanmeno pelottaa.

Saatana

Kello on kohta kuusi väärään aikaan vuorokaudesta ja minä olen hereillä. Ketuttaa.

Parin tunnin päästä pitäisi tavata apulaisylilääkäri aiheena tuo kammoksumani uusi Tasaava Lääke, josta en vielä tiedä yhtään mitään. Se olisi sitten neljäs. Ketuttaa.

Postilaatikosta tippui aiemmin viikolla tyly tuomio: "Sairaus: vaikeat psykoosit ja muut vaikeat mielenterveyden häiriöt (112)". Ketuttaa.

:´(

Tai no. Ei ees oikeasti, hetken kestää elämää ja sekin synkkää ja ikävää! :D
En valita, kunhan vain saan joskus edes nukkua, kunhan pillerit eivät vie lopullisesti todellisuudentajuani ja KUNHAN kukaan ei ala kelakorttini takaosan perusteella tekemään minusta johtopäätöksiä. Tuskin alkaa. Tuskin kukaan edes pääsee sinne asti.

En ole niin kiinnostava.

:´(

Tyhmiö

Aiheutin kohtuuttoman pahaa mieltä ja viljelin epäluottamusta ihmiseen joka on rakas. Olen tyhmäke, dorka ja ajattelematon mäntti. Silloin kun itse kokee olevansa vahvoilla ei aina tule mietittyä loppuun asti, mikä kenestäkin tuntuu miltäkin: aika monen bipolaariesitteen mukaan kyseessä on oireilu joka kuuluu taudinkuvaan.

En allekirjoita sitä, minun jos kenen pitäisi kyetä tunnistamaan toisen tunnetilat silloinkin kun niihin samaistuminen täysin on mahdotonta. Joudun siis arvioimaan jälleen kerran itseäni uusiksi ja tekemään tarpeelliset kehityssuunnat. Näin ei voi jatkua, eikä jatkukaan.

Koska Miro on suloinen, ihana. Epätäydellinen. Rakastettava. Hän jos kuka ansaitsee parhaat puolet minusta, ihan sillä uhallakin ettei niistä pitäisikään.

Aika monet muutkin ovat ihania, Andre ja T eritoten. Onpas nyt söteemiä, kuten sanoisi mies joka keksi alkulukuja paskovan karhun.

Seksiä

Kevyt ylävire tuo nämäkin tarpeet esille, pitäisi saada, haluaisi kovasti.

Mutta kenen kanssa kun parisuhdekin katkesi juuri. Voisi käyttää hyväksi eksiä, suloisia pieniä eksiä jotka ovat ehkä samassa tilanteessa kuin minä. Ne ovat parempia kuin satunnaiset suhteet, parempia kuin huonot ja tuhoon tuomitut suhteet. Ihania!

Boulder dash

Kaipaan pleikkaria tai äkspoksua johon purkaa säpinäenergiaani. Tiedän kuitenkin, etten voi vieläkään tehdä kovinkaan suuria sijoituksia, enkä varsinkaan mihinkään viihde-elektroniikkaan, sillä edelliset riekkumiset likviditeettieni kanssa ovat vielä maksamatta.

Antaisin melkein mitä vaan parista hyvästä matsista Soul Calibur 2:sta. Saatika sitten jos olisi jäljellä jossakin Crash Bandicoot 1. Ei ole. :(

Kaipaan myös hyviä ideoita uusien nukkukirjojen (kirjat jotka ovat niin tylsiä ja pitkäveteisiä, että eivät etene kuin max. pari sivua ennen nukahtamista) suhteen. Olen lukenut JO autuaasti vanhentuneen von Wrightin "Logiikka, filosofia ja kieli":n, sittenkin kiinnostavaksi muodostuneen "Taloudellinen valta Suomessa" vuodelta 1969 ja "Näkökulmia oikeustaloustieteeseen 2":sen... enkä nukahtanut niinkuin piti. Ja minä en koskaan päässyt oikeustieteelliseen nimenomaan sen takia, että en pysynyt hereillä pääsykoekirjojeni kanssa. x)

Pitäisiköhän hakea uudestaan, tänä keväänä. :o

Do you..

.. remember what made you fall? And does it matter to you at all?

Oma tyhmyys ketuttaa. Elän kieltäytymisen aikaa, en vastaa puhelimiin enkä edes äitini yhteydenottoihin. En pysty, ihmiset ahdistavat minua eikä minulla ole heille mitään sanottavaa, ainakaan positiivista. On siis todennäköisesti parempikin pysyä piilossa ja hiljaa mikäli aion pitää nämä ihmissuhteet jatkossakin.

Niin paljon korostetaan sitä, miten täytyy tunnistaa ylä- tai alamäkien merkit etukäteen. Ja niitähän riittää: epätyypilliset teot, stressinsietokyvyn lasku, negatiivinen suhtautuminen läheisiin, ylireagointi kaikkeen sanottuun, luettuun tai koettuun, paikallaan pysymisen mahdottomuus, esineiden lipsuminen käsistä, perustarpeiden tyydyttämisen näyttäytyminen täysin tarpeettomana, alentunut tai korostunut seksuaalinen aktiivisuus ja kyvyttömyys mihinkään pitkäjänteisyyttä vaativaan työhön.

Kyllähän minä nuo kaikki tunnistan, mutta auttamattomasti liian myöhässä. Haluaisin tietää, miten niin loogisesta ja rationaalisesta, kaikkien kausaliteettien ylipapittaresta tuli näin sokea. Jos ennen kärvistelin tunneköyhyyden kanssa, olen nyt täysin mielialojeni riepoteltavana. Mihin katosi vuosia rakentamani mielenrauha, universaalin rakkauden ja empatian henki minussa? Mihin katoaa murunen kerrallaan se kaikki viisaus joka minussa kerran jo oli?

Minä pelkään.

Nice

Olen viime aikoina saanut useasti kuulla olevani hedelmällinen. Kaipa se on viitannut joihinkin lanteiden kaarteiden pyöreyteen tai.. johonkin muuhun kuin siihen itseensä. Sillä kukapa tietäisi oikeasti? Ellei sitten tuokin näkemys synny niiden äärimmäisten salaperäisten naisten erittämien feromonien myötä. :|

Minä voisin tarkistaa kelloni kuukautisieni alkamisen mukaan ja tunnen muutenkin olevani täydessä lapsentekovalmiudessa. Niin ei ole ollut aina, kehoni on suorastaan hylkinyt ajatusta raskaudesta. Samoin yläpääni. Nyt en enää tiedä, enkä varsinkaan sitä pitäisikö ajatukset biologisen kellon tikittämisestä ottaa vakavasti. Minut se tekee kuitenkin onnellisemmaksi naisena: jos haluaisin, voisin.

Lälläslää, miehet.

Kaukokaipuu

Kotini muualla on tähän aikaan vuodesta jo sula, pian puihin ilmestyvät ensimmäiset herkänvihreät versot ja kirsikankukkia muistuttavat, huumaavan vaaleanpunaiset kukat puhkeavat loistoonsa. Kaupunki täyttyy jälleen tuoksuista, jotka kertovat Erilaisesta elämäntyylistä: ruokaa tehdään, syödään ja tarjoillaan iltaisin ja öisin suurimmalle osalle ydinkaupungin väestä ja sellaisissa keittiöhygieniaolosuhteissa, jotka aiheuttaisivat täkäläisille terveysviranomaisille mentaalipaskahalvauksen.

Siinä on kuitenkin jotain oikein, että leipää myydään tuoksuvan tuoreena aamutuimaan boulangeriesta, joka sulkeutuu ennen kymmentä eikä myy mitään muuta, ei edes kahvia. Siinäkin on jotain oikeaa, että maanantai-aamuisin kaikki kaupat ovat kiinni yhteen asti, Bistro Journalissa on lehtiä jokaisesta maailman kolkasta, ja Books and Beansissa kirjoja jotka voi lukea vaikka kokonaan.. ja panna takaisin hyllyyn. Tämäkään ei toimisi suomessa, vaikka yritetty on kovasti.

Kaipaan pieneen parsakaalikaupunkiini. Ihan vaan siksikin, että siellä kuten muuallakin k-euroopassa vietetään paraikaa karnevaaliaikaa.

Hai q

tajunnanvirta!
takametsän lumessa
eksyy kakkaan

On niin helppoo...

... olla onnellinen, lauloi Totaali muutamia päiviä ennen astumistaan linnaan. Pidin sitä absurdina, koomisena ja ehdottomasti laadukkaana sarkasmina. Varsinkin kun tuo hahmo on muutenkin tragikoominen; ehdottoman suloinen ja pidettävä, mutta samaan aikaan mm. älykkyytensä suhteen hyvin häilyvä. Joko hän on väärinymmärretty nero tai aikuisten oikeastikin pelkästään typerä. Hän itse ainakin uskoo jälkimmäiseen.

Olen miettinyt totaalia viime aikoina muutenkin ja sitä olisiko meistä pitänyt tulla joskus jotain. Pitäisikö tulla, voisiko? Hänen puolestaan? Oman vastaukseni kaiketi tiedän jo.

Sehän näytti kauniilta kirjoitettuna. :)

Tuoko älykkyys siis kuitenkaan sitä onnea? Mikäli tekisi testin pelkästään matemaatikko/fyysikko/kemisti -tuttujeni keskuudessa niin ei, asosiaalisuus näyttäisi noinkin pienellä otannalla olevan suoraan suhteessa siihen, mikä tietenkin vähentää kokonaisvaltaista onnellisuutta. Entäpä ne, jotka eivät tarvitse sosiaalisia tilanteita?

Kuten minä, surullista kyllä. Sosiaaliset tilanteet ovat aina enemmän tai vähemmän pakollinen paha jota tulee vain sietää.. jotta säilyttäisi edes jonkinlaisen normaalin ihmisen statuksen. Ja tämähän on totta vain alamäissä, lienee turhaa edes mainita että manioiden kanssa ei mitään muita tilanteita olekaan kuin sosiaalisia tilanteita, 24/7. Se en ole kuitenkaan minä vaan joku saatanan fucked up -dervissi joka niihin rynnii. Olenko älykäs? Kyllä. Olenko onnellinen? Olen. Mitä vittua valitan? En tiedä. :D

Kestoinhokkini TC jatkaa flip out -moodillaan, nyt he ovat siippansa kanssa ruvenneet tappelemaan blogin välityksellä. :D Tämä on sairas maailma.

Vapaaehtoinen vastuu

Jos Anthony de Melloa on uskominen, ei ole olemassakaan altruistisia tekoja. Uskoin tähän jo ennen kuin olin edes kuullut hänestä. Miksi siis jaksan stressata vapaaehtoisesti itselleni otetuista "luottamustoimista", jos kerran saan niistä jotakin itsekästä mielihyvää? Koska se mielihyvä on kuin ensi-ihastus; kuumeinen, huumaava ja intohimoinen pakko saada tehdä kaikkensa tuossa uudessa roolissaan.

Sitten iskee arki. Kun sposti täyttyy evottajien mailer-daemoneista, järjettömistä tukipyynnöistä, hiljaisesta luottamuksesta siihen, että tietonsa itse tuhonneen palautus kantaan voidaan ylläpidon toimesta tehdä ilomielin koska tahansa, on pakko turvautua jo Rakkauteen, että saa edes jotakin aikaiseksi. Rakkaus valtaan? Vai rakkaus näpertelyyn? Tällä hetkellä minulla on puutosta kummastakin ja annan ihmisten selviytyä minimaalisella opastuksella ja pienesti eheyden kustannuksella esille tulevista tilanteista.

Ostan puhtaan omantunnon pistämällä Amnestyn kassaan tässä kuussa vähäsen normaalia enemmän rahaa.

Anonyymiydestä

Heräilen outoihin aikoihin. Enkä nää lainkaan unia, mikä on hieman huolestuttavaa.

Aiemmin mainitsemani Tearcandy on vetänyt lopullisesti herneet nenäänsä. Blogissaan "riekkuvien" anonyymiensä hillitsemiseksi hänelle ei riittänyt pelkästään kommentoinnin disablointi ja etukäteismoderointi vaan hän ryhtyi kostamaan tavalla, joka mielestäni ei missään nimessä kuulu hyvään tai edes järkevään verkkokäyttäytymiseen.

Ammattilaisena verkon "anonymiteetti" näyttäytyy tietenkin lähes absurdina käsitteenä, kun jokainen on loppujen lopuksi tunnistettavissa, vaikka siihen tarvitaankin äärimmäisissä tilanteissa yleensä viranomaistoimia ja useiden ISP:iden yhteistyökykyä. Informaatiotekniikkaan liittyvät verkon työkalut ovat kuitenkin nykyään kaikkien tavallistenkin ihmisten löydettävissä ja käytettävissä ja TC:n tekemä ratkaisu on siitä hyvä esimerkki, miten niiden käyttäminen väärin on entistä yleisempää.

Ed. mainittu tendenssi on nähtävissä myös suurempien portaalitoimijoiden ratkaisuissa. Esimerksi nimeltä mainitsematon verkkotoimijayritys X haluaa ratkaisevasti vähentää maallikkomoderaattoreidensa mahdollisuuksia päästä käsiksi IP-tietoihin, eikä vaikkapa keskustelupalstojen viestittäjien samuutta tai alkuperää voi enää tätä nykyä selvittää. Koska IP-tietojen väärinkäyttäminen yleistyy, sitä halutaan jatkossa rajoittaa. Tätä kutsutaan yksityisyydensuojaksi. Ei ole tervettä, että yksityishenkilö alkaa tekemään selvitystyötä sen perusteella, minkälaisia mielipiteitä tai palautetta on saanut osakseen silloin kun on itse valinnut anonyminä pysymisen ja toisaalta tuonut kuitenkin elämänsä kaikkien ihmisten katseltavaksi ja kommentoitavaksi.

Itseäni sitoo ammattilaisena sitoutuminen IT-alan yleisiin eettisiin sääntöihin. En koskaan käyttäisi väärin asemaani suhteessa saamaani tietoon. Tähän tietoon on sisältynyt mm. tietoja siitä, millaisia etuuksia ihmiset saavat, heidän verotustietonsa, tulotietonsa, sukulaissuhteensa ja työhistoriansa. Nämä kaikki datamassat näyttäytyvät ammattilaiselle ainoastaan mainittuna datana, ei ole olemassa mitään henkilökohtaista intressiä tutkia niiden suhteen edes omia tietojaan. Siihen ei ole tarvetta, siihen ei ole syytä, siihen ei ole myöskään moraalista Oikeutta. Vapaa-ajallani olen useassa eri admin- ja moderaattoripiirissä korostanut tätä "sokeuden" merkitystä, mikään mikä ei näy tavallisille verkon käyttäjillekään ei tulisi vaikuttaa tehtyihin toimiin. Ihmisillä on oikeus verkossa liikkuessaan käyttää mitä tahansa nimeä ja esiintyä myös muuna mitä tosiasiassa ovat. Ainoastaan poliisi voi oikeassakin elämässä vaatia henkilöllisyystodistusta nähtäväksi, ja silloinkin ainoastaan rikoksen tuntomerkit täyttävästä syystä.

Tearcandy on yhdessä asiassa oikeassa, työnantajan työntekijöille antamat laitteet ja verkkoyhteys ovat tarkoitettu työntekoon liittyvien asioiden hoitamiseen. Vaikka joku olisikin rikkonut tätä vastaan, TC:llä ei mielestäni ole minkäänlaista oikeutta hyödyntää saamaansa tietoa, ts. soittaa ko. yritykseen ja vaatia yritykseltä toimia työntekijöidensä suhteen.

Blogger itsessään pitää sisällään mahdollisuuden ilmiantaa epäilyttävää sisältöä sisältäviä blogeja ylläpidolle. Bloggerissa voi itse määritellä keneltä sallii kommentointia. Mikäli on sallinut anonyymien kommentoinnin, valintansa taustalla tulee myös seisoa (katkeraankin) loppuun asti, kunnes tekee uuden valinnan. Ei ole moraalisesti oikein antaa ymmärtää kestävänsä kritiikkiä (ja jatkuvasti mahdollistaa sen) ja samaan aikaan kuitenkin käyttää saamaansa IP-tietoa anonyymejään vastaan.

Tearcandyn kuvauksena on "ihka aito nörttinarttu". Olen pitkään hymähdellyt sille, sillä TC:n omien kertomusten perusteella hänellä on hyvin vähän jos ollenkaan tietoa varsinaisesta tietojenkäsittelystä. Edellä mainittu toimintakin vain tukee tätä väitettä; pahasisuinen script kiddie ja täysin arvostelukyvytön, vihainen nuori nainen on yhdistelmänä melko epämiellyttävä. Nörttiä hänestä ei saa tekemälläkään, sillä silloin hänellä olisi siihen olemassa oleva koulutus ja tietoa tietotekniikan etiikasta.

Välitilassa

Sekavaa. Unohdan syödä ja kiirehdin mukatärkeistä tapaamisista toisiin väistellen katuja rouhivia Helvetinkoneita. Siunaan lunta ja pakkasta samalla kun käteni jäätyy kiinni avaimiini tai portin lukkoon.

Ystävänpäiväkortteja siunaantui yhteensä 25 kpl. Jos laskee niistä pois muutamat sellaiset, jotka lähtivät jonkinlaisille semi/eksä -surille, mutta lisää niiden muutamien tosiystävien määrän joilla ei ihan oikeasti ole juuri nyt postiyhteensopivaa osoitetta, jää silti jäljelle samainen 25 kpl.

Se on kamalasti porukkaa. Jokaiselle heistä tiedän voivani soittaa koska tahansa mikäli olisi jokin hätä. Ja he jopa kuuntelisivat ja auttaisivat mikäli eivät olisi (pahasti) kännissä tai paneskelemassa. Enkä silti soita, ikinä. Melko tehotonta ystävyydenhyödyntämistä? Vai pelkästään hienovaraisuutta, vaikka eihän ystävien kesken soisi olevan mitään vieraskoreutta. Totuus lienee, etten vaan taida olla valittajatyyppiä, vaan itseohjautuva ja itseriittoinen, kunnes lopulta tarvitsen ammattiapua. En vaan osaa, siis.

np: Blue Foundation - Evo

Omg LOL

I'm so busted. :D Inhokkiblogini omistajatar sai viimein apua siipaltaan ja pääsi jäljilleni. Sain samalla syykseni kaikkien muidenkin hänen blogissaan dissaamassa käyvien anonyymien kirjoitukset! Lienen siis onnistunut päämäärässäni; neuroottinen kohteeni ei malttanut olla tarkistamatta anonyymiensä alkuperää ja yrittipä vielä (tosin virheelliseen oletukseen identiteetistäni nojautuen) kettuilla minulle takaisin.

Siteeraan erästä nettituttua:
"terveiset täydellisyydelle; älä vikise, just bring it!"

Kaakaota

Kluuvikadun Fazerilta saa maailman parasta kaakaota. Hieman ehkä tyyriin, mutta sitäkin suloisemman kupillisen viereen lastataan pienempiin kuppeihin mariannerouhetta, kermavaahtoa ja maitoa, sekä pienet sirottimet täynnänsä kardemummaa, kanelia ja chiliä. Vietimme aurinkoisen (totean tämän nyt, vaikkei tämä olekaan Se tapahtumablogi) päivän Andrén kanssa yrittäen jälleen kerran bongata itä-saksalaista ratikkaa. Ei onnistunut.

Ahdistuin hieman siitä, että André huolehtii maksamisesta niin suvereenisti, ja joka ikinen kerta. Vaikka maailma kaipaakin lisää herrasmiehiä, minua silti hävettää.

Pakkasen eristämänä pääsen pitkästä aikaa löytämään uusia äänimaailmoja. Cocorosiesta voi kiittää Thierryä, mutta Cranes, Mandalay, Joanna Newsom ja hulvaton Fantastic Plastic Machine ovat ihan omia löytöjäni. Indietä pukkaa siis.

Tänään tunnen itseni kauniiksi. Aion ottaa pitkän suihkun ja tehdä ihoni hohtavaksi ja tuoksuvaksi sheapähkinävoin, Gaultier-sipaisun ja rautaisen itsetunnon avulla. Kun tänä iltana joku tulee ihan lähelle, teen hänestä onnellisen miehen.

Raivotar

Ei tietenkään mistään syystä, ainakaan hyvästä. Vitutusta, aggressioita ja kirosanoja. Puhdasta, kirkasta ja täysin kohtuutonta vihaa lähes kaikkia, mutta eniten itseä kohtaan.

Valopilkkuna tämän keskellä löysin juuri bloggaajien keskuudesta kohtalotoverin, Iltakajon.

Lähdenpä ulos. :)

Aktivistit ei meikkaa !

Tuoreimmassa Amnestyn jäsenlehdessä oli artikkeli Eren Keskinistä, tuosta Turkin ihmisoikeusasianaisesta. Heti jutun alussa kuvaillaan hänen "näyttävää" ulkonäköään ja jopa huulipunan väriä ("Amnestyn punainen", hah), sekä tietysti hänen tunnusmerkeikseen muodostuneita "huikeita mustia rajauksia". Ks. Kuva. Erenin olemus on ainakin suomalaissilmään räikeä, mutta täysin suhteetonta kummastusta se tuntuu herättävän toisinajattelijoiden piirissä. Ihmis-, tai eläinoikeusaktivistinainenhan on tunnetusti kalpea, meikitön, lävistetty tai ainakin hieman epänaisellinen armeijan ylijäämävarastosta tai kirppikseltä nyysityissä unisex-vaatteissaan. Todellisen maailmantuskan pitää näkyä myös omissa kulutustottumuksissa; meikkittömyys on merkki siitä, että juostaan (satojen eurojen rasta)tukka putkella toisinajattelemassa ja osoittamassa mieltä päivästä toiseen, eikä ehditä eikä varsinkaan haluta panostaa omaan ulkonäköön, koska sehän merkitsee sitä, että kaikki rahat eivät menekään Amnestyn kassaan! Ja meikkejähän testataan eläimillä!

Amnestyn jäsenistöstä tietenkin löytyy ulkonäköä ja kulutustyyliä joka lähtöön, mutta Amnestyn uutisoinneissa (ja kuvaviestinnässä) rastateiniksit ovat valitettavasti dominoivassa osassa. On vaikea samaistua tai tuntea yhteenkuuluvuutta sellaisten kanssa, joille "vaatteet on mun aatteet" -ajattelu on se Ainoa Vaihtoehto. Eren Keskin on ammatiltaan lakimies ja hieman ylilyödyt kajaalit ovat hänen pieni nyanssileikittelynsä ulos tuosta lakimiesnaisen stereotypiasta. Meillä muillakin on myös useita rooleja, ammatteja ja yksinkertaisesti ulkonäköön liittyviä mieltymyksiä, joiden ohi eivät aatteet aja missään tilanteessa. Todellista aatteen puolesta taistelua kun voi tehdä yhtä hyvin siten, ettei se näy päälle päin joka kerta ulos astuessaan.

Onneksi on Eren, onneksi oli Matti Vuori. He ja useat rock-kulttuurin vanhat parrat antavat toivoa siitä, että kapinahenki ei oikeasti ole kiinni vaatteista, vaan sielusta. Tähän samaan hengenvetoon haukun vielä kaikki bukkaketeininartut, ts. gothic lolita -tyyliä noudattelevat suomalaiset black metal -ritsat, jotka eivät oikeasti tajua uusintavansa japanilaisen kulttuurin hyvin kieroutunutta suhtautumista naiseuteen, vanhenemiseen, lapsiseksiin ja ylipäätään tasa-arvoon.

Wikipedia ei näemmä tunne Ereniä suomeksi eikä oikein englanniksikaan. Vääryys! Menenpä hoitamaan asian pois päiväjärjestyksestä.